Andreas oli pitkän työ- ja koulupäivän jälkeen kotimatkalla, kun muisti hänen mieliartistinsa julkaisseen uuden kappaleen. Hän lueskeli metrossa artistin blogista kuinka kappale oli syntynyt. Luettuaan sen hän kokeili, onnistuisiko kappaleen kuunteleminen siinä, suomalaisen peruskallion alla pelkällä käsipuhelimen datayhteydellä, liikkuvassa metrojunassa.
Kappale alkoi soimaan kirkkaasti ja pätkimättä Hakaniemen kohdalla, ja pääsi vauhtiin metron sujahtaessa ulos tunnelista Kalasataman paikkeilla. Kulosaaren sillalla Andreas katsoi ikkunasta kaupunkia hämärtyvässä kevätillassa, pilvetön taivas niin äärettömän sininen, kaupungin valot juuri syttyneet. Kappaleen jatkaessa Andreas tunsi olevansa fiktiivinen hahmo matkalla itään, päämääränään tuntematon tehtävä – ei välttämättä mikään mieluisa tehtävä, mutta eittämättä kuitenkin tärkeä.
Kulosaaren kohdalla metron ikkunasta näkyi vain mustia seiniä ja niiden yllä tummasinistä taivasta vasten viliseviä lehdettömiä puunlatvuksia. Kappaleen melankolisuus on jotenkin rauhoittavaa ja Andreas tuntee olonsa hyväksi. Päivällä oli ollut keväistä ja aurinkoista, ja iltapäivällä oli satanut ihan rehellisesti vettä. Sadetta, johon ei osaa varautua maaliskuussa.
Metroaseman ihmisvilinässä luoviessaan tehtävän luonne alkaa paljastua. On mentävä ulkoilmaan, käveltävä tahdissa, jokaista omaa liikettään kuin ulkopuolisena tarkkaillen. Kuinka askeltaa, kuinka kädet heilahtavat, kuinka hiekoitushiekka rahisee kengän alla, kuinka lätäköitä ja liukkaita tulee väistettyä. Täytyy kiinnittää huomiota ympäristön yksityiskohtiin, erityisesti on ihailtava taivaan yhäti syvenevää sineä. Jokaisen vastaantulevan ihmisen kasvot täytyy painaa mieleen jatkoa varten, on laskettava optimaalisin reitti kohteeseen, ylittää suojatie varoen, tarkkailla hupenevaa lumikasaa, ajatella kallioiden takana olevia supertalven lumivuoria, kiristää tahtia, vilkaista terävästi ympärilleen, näkyykö ketään, näkeekö kukaan ja
ja kappale päättyy yhtäkkiä tyhjään
tuosta noin vain kotiovella.
