Toisen pääsiäispäivän iltana Andreas lähti kaupungille saattamaan kotipääsiäisen arvoiseensa finaaliin. Matkalla elokuvateatteriin hän ei tietenkään voinut aavistaa, että elokuva kertoisi hänestä itsestään.
Ei, elokuva ei ollut Andreas Körfältin Elämä ja Teot, vaan jotain aivan muuta. Kuusikymmenluvun Los Angeles on kovin erilainen paikka elää kuin kymmenluvun Helsinki. Tapahtumillakaan ei ollut juuri mitään tekemistä Andreaan elämän kanssa. Silti siellä täällä oli nähtävissä pienen pieniä vihjeitä yhtymäkohdista elämän ja elokuvan väliltä. Muun muassa se, kuinka elämän värikylläisyyden aste voi vaihdella harmaan sävyistä suorastaan epäluonnolliseen väriloistoon ja takaisin jopa saman minuutin sisässä.
Elokuvan loppupuolella Andreas oli jo vakuuttunut, että elokuvalla oli tälle jotain asiaa. Vaikka elokuvassa tapahtumat sijoittuivat menneeseen, Andreaksen elämässä ne sijoittuivat tulevaan, viidentoista vuoden päähän: Andreas tulisi kuolemaan kolmentoista vuoden päästä.
Mutta ei se mitään.
Tämä ei itse asiassa ollut se, mitä elokuva hänelle halusi sanoa. Kuolema on vain sivuseikka. Vain jotain millä huomio saadaan herätettyä. Yksinkertaisesti sanottuna elokuva halusi sanoa: elä, hyvä ihminen, sillä kolmentoista vuoden päästä et siihen enää kykene. Tarkemmin sanottuna elokuvan henkilökohtainen viesti Andreaalle oli, että vaikka elämä on useimmiten sangen ankeaa, niin se ei haittaa. Kaikkien kauheuksien kokeminen, siis oman elämänsä eläminen, on kuin onkin Niiden Muutamien Hetkien arvoista.
