Hajuvesi

Taas tuo hajuvesi, ajatteli Andreas istuessaan bussissa. Hän oli monesti miettinyt, mikä tuo hajuvesi on. Joskus hän oli jopa harkinnut kiertävänsä Sokoksen alakerran saadakseen sen selville.

Huonosti nukutun yön jälkeen olo oli hieman alakuloinen. Onneksi kuulokkeet eivät olleetkaan rikki, joten Andreas saattoi tuudittautua unisuudessaan Richard Bedfordin rohkaisevaan ääneen. Heräilyn vuoksi edellisyön unet olivat hyvin mielessä. Mukavien unien muistelu bussin perällä varttitunnin verran olikin Andreaan suunnitelma, kunnes nenä nappasi ulkoisen ärsykkeen.

Koko bussimatkan hajuvesi täytti voimakkaasti bussin ilmatilaa. Siltä ja sen tuomilta muistoilta ei voinut paeta. Se oli aina ollut yhtä läpitunkeva, aivan kuten siihen liittyvät muistotkin. Läpitunkevat eikä välttämättä enää niin mukavat.

Parfymoitu ei ollut bussissa yksin. He seisoivat täyden bussin käytävällä, vastakkain niin, että Andreaksen nenää ärsyttävä oli selin, silmää miellyttävä kohti Andreaan istuinta. Vaivihkaiset vilkaisut johtivat katsekontaktiin.

Jotenkin tuntui kuin maailmankaikkeus olisi halunnut hyvitellä huonosti nukuttua yötä.

Kesä päättyi, elo monimutkaistui

Vaikka syksy ei ollut edennyt kuin hädin tuskin lokakuun puolelle, Andreas kaipasi arkea, jossa olisi aikaa velvoitteiden ulkopuolella. Pari iltaa viikossa, jolloin voisi valita tekemisensä. Ehkä liikkuakin joskus. Välillä voisi hoitaa vähän sitä arkista talouttakin.

Kun stressitekijät vähenevät kolmesta kahteen, pitäisi stressinkin laskea kahteen kolmasosaan entisestä. Näin pitkän matematiikan joskus suorittanut Andreas asian näkee. Todellisuudessa, joka ei varsinaisesti ole sama asia kuin pitkä matematiikka, yhdestä stressitekijä luovuttaessa muut näkevät tilaisuutensa laajentaa liiketoimintaansa. Lebensraum.

Oikeastaan stressipaineet tuntuvat raskailta luultavasti vain siksi, millainen kuva Andreaalla on itsestään näinä päivinä. Kattavasti vähintäänkin melko hyödytön: opinnot eivät suju, työntekijänä huonompi kuin koskaan, parisuhteessa se taakka ja häiriö.

Projekti nimeltä kolmas stressitekijä oli päättynyt lähes yksimieliseen päätökseen. Kenelläkään ei ollut enää tarpeeksi aikaa. Työryhmä päätti, että on syytä mennä hienosti syömään kuin olisi voitettu jotain tai täytetty tasavuosia.

Mukava ilta sisälsi yhden yllätyksen. Se, joka projektista olisi halunnut pitää kiinni eniten, sanoi Andreaalle (joka halusi pitää projektista kiinni vähiten) että haluaisi joskus tehdä vastaavan projektin Andreaan kanssa, koska tällä on ideoita.

Tämä näkemys on täysin käänteinen Andreaan nykytuntemuksiin. Ideat ja näkemys ovat juuri se mikä puuttuu, enemmän Andreaan keskinkertaiset kyvyt ovat materiaalin tuottamisessa.

Maailmassa on paljon kauneutta. Todella paljon, yhtä paljon kuin julmuutta. Tämän Andreas tietää hyvin, sen hän on nähnyt internetistä. Teetä ja suklaata ja lihomista ja kauniisti muotoiltu väline, jolla näkee kauneutta. Se on kauneutta johon Andreaalla ei ole osaa. Ei tuottajana, varsinaisena havainnoijana. Ankeaa.

Sunnuntaina paistaa aurinko, ja Andreas kävelee bussipysäkkiä kohti, vilkaisee kelloaan ja tajuaa että on hieman etuajassa liikkeellä. Syksyinen ilma on viileä mutta oi, niin kaunis. Kuukauden sisään kolmannet uudet kuulokkeet korvilla, sisältö soljuu tasapainoelimiin ja tekee olon hassuksi. Raitisilmamyrkytyksen oireet selvästi havaittavissa. Onneksi bussin päätepysäkki on sairaala.

Tehtävä

Andreas oli pitkän työ- ja koulupäivän jälkeen kotimatkalla, kun muisti hänen mieliartistinsa julkaisseen uuden kappaleen. Hän lueskeli metrossa artistin blogista kuinka kappale oli syntynyt. Luettuaan sen hän kokeili, onnistuisiko kappaleen kuunteleminen siinä, suomalaisen peruskallion alla pelkällä käsipuhelimen datayhteydellä, liikkuvassa metrojunassa.

Kappale alkoi soimaan kirkkaasti ja pätkimättä Hakaniemen kohdalla, ja pääsi vauhtiin metron sujahtaessa ulos tunnelista Kalasataman paikkeilla. Kulosaaren sillalla Andreas katsoi ikkunasta kaupunkia hämärtyvässä kevätillassa, pilvetön taivas niin äärettömän sininen, kaupungin valot juuri syttyneet. Kappaleen jatkaessa Andreas tunsi olevansa fiktiivinen hahmo matkalla itään, päämääränään tuntematon tehtävä – ei välttämättä mikään mieluisa tehtävä, mutta eittämättä kuitenkin tärkeä.

Kulosaaren kohdalla metron ikkunasta näkyi vain mustia seiniä ja niiden yllä tummasinistä taivasta vasten viliseviä lehdettömiä puunlatvuksia. Kappaleen melankolisuus on jotenkin rauhoittavaa ja Andreas tuntee olonsa hyväksi. Päivällä oli ollut keväistä ja aurinkoista, ja iltapäivällä oli satanut ihan rehellisesti vettä. Sadetta, johon ei osaa varautua maaliskuussa.

Metroaseman ihmisvilinässä luoviessaan tehtävän luonne alkaa paljastua. On mentävä ulkoilmaan, käveltävä tahdissa, jokaista omaa liikettään kuin ulkopuolisena tarkkaillen. Kuinka askeltaa, kuinka kädet heilahtavat, kuinka hiekoitushiekka rahisee kengän alla, kuinka lätäköitä ja liukkaita tulee väistettyä. Täytyy kiinnittää huomiota ympäristön yksityiskohtiin, erityisesti on ihailtava taivaan yhäti syvenevää sineä. Jokaisen vastaantulevan ihmisen kasvot täytyy painaa mieleen jatkoa varten, on laskettava optimaalisin reitti kohteeseen, ylittää suojatie varoen, tarkkailla hupenevaa lumikasaa, ajatella kallioiden takana olevia supertalven lumivuoria, kiristää tahtia, vilkaista terävästi ympärilleen, näkyykö ketään, näkeekö kukaan ja

 

ja kappale päättyy yhtäkkiä tyhjään
tuosta noin vain kotiovella.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ugress – Monument Dilution.

Aistiperäisiä juolahduksia

Aamulla n. klo 7:58, kaksi minuuttia ennen herätyskellon soittoa koira alkoi ulista luullessaan jääneensä yksin. Tähän ääneen Andreas heräsi. Saatuaan koiran hiljaiseksi hän päätti ansaitsevansa vartin verran lisää unta, joten asetti kellon soimaan 7:15. Sen jälkeen hän lähti reppureissulle kotiseudulleen, ja päätti leiriytyä jonkin omakotitalon pihaan. Hyvin nukutun yön jälkeen Andreaksen täytyi kipaista hoitamassa pari pankkiasiaa, mutta palattuaan teltalle oli omakotitaloa asuttava mummo kiertänyt piikkilankaa teltan ympärille. Silloin Andreaasta alkoi tuntua, että jokin oli vialla.

Matkalla töihin hän juoksi kadun varressa seisovan sporttisen Toyotan ohi. Kuski yritti saada autonsa pysymään käynnissä, ja haju vei Andreaksen lapsuuteensa, jossa hän oli ollut isän kanssa käyttämässä perheen vanhaa Peugeotia huollossa Teboililla, joka nykyään on muutettu jonkun asunnoksi.

Ihmeen kaupalla vain hieman töistä myöhästyneenä Andreas alkoi työskentelemään kotikaupunkiinsa liittyvän projektin parissa. Karttaa katsellessaan hän huomasi ajattelevansa monenlaisia menneitä: Andreaksen silmiin sattui risteys, jossa hänen edessään ajava auto kolaroi bussin kanssa. Kolarista syntynyt ääni oli ollut sangen hämmentävä, täsmälleen samanlainen kuin elokuvissa. Sit hän ei ollut osannut odottaa.

Kalevankadulla oli asunut hänen tätinsä, jonka osoitteessa oli ollut kaksi kirjainta, 24 a A 13 tai jotain. Tädin televisiossa oli ollut kaukosäädin, ja siitä näkyi tekstitelevisio sekä mystinen kanava nimeltä PTV. Kahvella istuttiin pinnaselkäisissä tuoleissa ja mehun kanssa sai tiikerikakkua. Andreas oli myös ollut vakuuttunut, ett serkun huoneessa oli kierreportaat yläkertaan.

Kaksikerroksinen kerrostaloasunto kuulosti nuoresta Andreaasta jotenkin jännittävältä. Ilmeisesti portaita ei kuitenkaan todellisuudessa ollut, vaikka hän muisti yläkerran vihreän seitsenkymmenlukuisen kukkatapetinkin. Ainoat portaantapaiset asunnon sisällä olivat kyllä serkun huoneessa: tikkaat, joilla kerrossänkyyn kiivetään.

Citymarketin parkkihalliin Andreas taas oli onnistunut jättämään isänsä auton yöksi, kun oli mennyt erään tytön kanssa syömään ja market oli sillä välin sulkenut ovensa parkkihallia myöten. Lopulta isä oli hakenut Andreaksen tämän pienellä autolla, joka oli samanniminen kuin se ravintola. Samana kesänä hän oli myös kävellyt tytön kanssa vailla päämäärää mintunmakuisia Magnumeita syöden pitkin puurivein reunustettua katua.

Myöhemmin saman vehreän kadun toisessa päässä Andreas oli muuttoapuna tuttavaperheelle, joka muutti samaan kaupunginosaan Andreaksen tädin kanssa. Hän hymyili itsekseen muuton ajan: asunnossa oli kaksi kerrosta ja niiden välillä kierreportaat.

Roope Ankan rahasäiliö

Andreas kävi pari viikkoa sitten keskiviikon lounaan yhteydessä parturissa, ja kampaajan pestessä tämän hiuksia hän tuijotti katon ja seinän rajaan niin kuin hän oli tehnyt monta kertaa aiemminkin. Jossain vaiheessa Andreas tajusi, että seinän tapetissa oleva kuvio oli sama kuin hänen lapsuudenkotinsa vessan muovimatossa.

Hiusten puhdistuttua Andreas käveli seinän viereen, seisoi kampaamon viitta yllään kasvot seinää kohti. Hän kallisti päätään yhdeksänkymmentä astetta, jotta kuvio näkyisi siten kuin hän sen lapsuudestaan muisti. Loputon määrä Roope Ankan rahasäiliöitä vieri vieressä ja peilikuvina, kuin rahasäiliö olisi järven rannalla. Andreas päätti jakaa tämän rahasäiliöasian kampaajan kanssa, ja pian oli kampaajankin pää kallellaan ja silmissään rahasäiliö. Luultavasti. Koskaanhan ei voi tietää, miten ihmiset suhtautuvat Andreaksen sekoiluihin. Hiustenleikkuun ajan kampaaja pulputti tapansa mukaan omiaan, mutta Andreas mietti Roope-sedän rahakylpyjä ja sitä valtavaa viivotinta, josta kolikkomeren syvyyden voi tarkistaa.

Juuri saman keskiviikon aamuna Andreas oli lukenut erityisalojen toimihenkilöliiton lehdestä, että Aku Ankan lukeminen lievittää stressiä. Tuon keskiviikon aamupäivä työpaikalla oli ollut sangen stressaava, joten Andreas päätti kokeilla Aku Ankan lukua, kun kampaajakin oli myöhässä. Liiton lehden stressiartikkeli ei valitettavasti ollut lainkaan määritellyt, millaisella annoksella Ankkaa olisi stressiin jo jonkinlainen lievittävä vaikutus. Se minuuteissa mitattava aika, jonka hän lehden selailuun käytti, ei ollut riittävä. Sen sijaan lapsuuden mielikuvitukselle tärkeän ja nyt nostalgian tunteita herättävän kuvion yllättävä löytyminen auttoi paljon enemmän.

Vessan lattian kuvio oli muutamia vuosia sitten kadonnut, kun muovimatto oli korvattu laatoilla remontin yhteydessä. Jo remontin aikaan Andreas oli sen unohtanut, ja unohdukseen se olisi kenties jäänytkin, ellei hän olisi sattunut kerrankin katsomaan seinää eikä vain tuijottamaan sen takana olevaa tyhjyyttä.

Roope Ankan rahasäiliö teki tervetulleen paluun Andreaan elämään.

Bussikävely

Tapansa mukaan Andreas ei jaksanut töistä lähtiessään odottaa seuraavaa järkevää bussia, vaan otti ensimmäisen suurin piirtein oikeaan suuntaan menevän. Tällä kertaa hän perusteli tämän valinnan itselleen niin, että siten hän voi nauttia auringonvalosta enemmän, järkevä reitti töistä kotiin julkisilla liikennevälineillä edellytti lähes kolmasosan matkasta taittuvan pimeässä maan alla. Ilma olikin upea, kevään toisen päivän ehtoopuoli. Vielä kahdeksan aikaankin aurinko paistoi, tai siis taivas oli kirkas, aurinko oli juuri laskemaisillaan. Ulkoilma selvästi jo lämpimämpi kuin hieman aiemmin, mutta napakan viileä.

Bussin saapuessa Tukholmankadulle takapenkillä istuva Andreas vilkaisi taakseen ja tarkisti takaa tulevan bussin numeron. Kahdeksantoista, ei ole siis kiirettä vaihtaa bussia pysäkillä. Astuttuaan bussista hän huomasi odottamansa bussin edellisen bussin edessä pysäkillä, juuri tekemässä lähtöä. Seuraavan bussin oli määrä tulla kahdenkymmenen minuutin päästä ja nälkäistä Andreasta harmitti. Hän päätti kävellä ilmasta nauttien seuraavalle pysäkille, ja sitä seuraavalle, mikäli aikaa tuntuisi riittävän.

Tästä Andreas muisti erään tapauksen. Hän oli vastikään muuttanut kaupunkiin, ja oli jostain syystä käynyt ostamassa hampurilaisaterian Pasilan asemalta tarkoituksenaan mennä bussilla kotiin syömään se. Hän käveli bussipysäkille odottamaan viisikymppistä, mutta silloinkin bussin saapumiseen oli aikaa, joten Andreas päätti kävellä bussin reittiä eteenpäin.

Hän käveli pysäkiltä pysäkille, tarkisti jokaisella pysäkillä ajan, ja päätti kävellä uudelle pysäkille niin monta kertaa, että jossain vaiheessa bussi ohitti hänet kohdassa, josta oli yhtä pitkä matka kotiovelle kuin kotiovelta bussilinjan lähimmälle pysäkille. Ranskalaiset olisivat siis olleet nihkeitä ja kylmiä vaikka Andreas olisi jättänyt kävelemättä ne kaksi kilometriä ja jäänyt odottamaan bussia Pasilaan.

Tänään Andreas käveli kaksi ja puoli kilometriä, Tukholmankadulta aina Kotkankadulle saakka. Olisi hän ehtinyt kävellä pidemmällekin, mutta hän ei halunnut enää yhtään viivyttää syömäänpääsyään, ja odotti bussia kokonaiset neljä minuuttia Alppilassa. Kulosaaren ja Herttoniemen välistä hän näki Arabian yllä auringon kuin Japanin lipusta. Pysäkillä bussin ovet avautuivat hitaasti, ja Andreas asti bussista pois täsmälleen samalla hetkellä kuin mies astui pysäkiltä bussiin.

2023?

Toisen pääsiäispäivän iltana Andreas lähti kaupungille saattamaan kotipääsiäisen arvoiseensa finaaliin. Matkalla elokuvateatteriin hän ei tietenkään voinut aavistaa, että elokuva kertoisi hänestä itsestään.

Ei, elokuva ei ollut Andreas Körfältin Elämä ja Teot, vaan jotain aivan muuta. Kuusikymmenluvun Los Angeles on kovin erilainen paikka elää kuin kymmenluvun Helsinki. Tapahtumillakaan ei ollut juuri mitään tekemistä Andreaan elämän kanssa. Silti siellä täällä oli nähtävissä pienen pieniä vihjeitä yhtymäkohdista elämän ja elokuvan väliltä. Muun muassa se, kuinka elämän värikylläisyyden aste voi vaihdella harmaan sävyistä suorastaan epäluonnolliseen väriloistoon ja takaisin jopa saman minuutin sisässä.

Elokuvan loppupuolella Andreas oli jo vakuuttunut, että elokuvalla oli tälle jotain asiaa. Vaikka elokuvassa tapahtumat sijoittuivat menneeseen, Andreaksen elämässä ne sijoittuivat tulevaan, viidentoista vuoden päähän: Andreas tulisi kuolemaan kolmentoista vuoden päästä.

Mutta ei se mitään.

Tämä ei itse asiassa ollut se, mitä elokuva hänelle halusi sanoa. Kuolema on vain sivuseikka. Vain jotain millä huomio saadaan herätettyä. Yksinkertaisesti sanottuna elokuva halusi sanoa: elä, hyvä ihminen, sillä kolmentoista vuoden päästä et siihen enää kykene. Tarkemmin sanottuna elokuvan henkilökohtainen viesti Andreaalle oli, että vaikka elämä on useimmiten sangen ankeaa, niin se ei haittaa. Kaikkien kauheuksien kokeminen, siis oman elämänsä eläminen, on kuin onkin Niiden Muutamien Hetkien arvoista.

80-luku

Andreas on lauantai-iltapäivällisellä ravintolassa Helsingissä. Vilkaistessaan vasemmalle, hän näkee ikkunasta perspektiivisen näkymän Mikonkatua pitkin, kadun päätteenä Aikatalo. Katua reunustavat puut ja venäläiset turistibussit. Aikatalon yllä pilven kaari ja sen päällä sinistä taivasta.

Tästä sinisestä huolimatta näkymä tuo jotenkin Andreaksen mieleen kahdeksankymmentäluvun. Värit ovat jollain tapaa haalistuneita. Aivan kuten seitsemänkymmentäluku on voimakkaasti punervaa ja kolmekymmentäluku suorastaan väritöntä.

Andreaksen ei ole vaikea kuvitella kolmekymmentä vuotta vanhempia autoja köröttelemässä Mikonkadulla ja kummasti pukeutunutta väkeä torin poikki kulkemassa. Aikatalokin näyttää siltä kuin olisi vasta reilut parikymmentä vuotta sillä huteralla maaperällä seissyt.

Andreas ei 80-luvulta juurikaan muista. Ainoastaan vuoden 1989 viimeiset hetket, Andreas istuu järven jäällä sinisessä polkuautossa, karvalakki päässä. Näitä viimeisiä yksityiskohtia hän ei todennäköisesti muista, muistaa vain nähneensä valokuvan. Mutta sen hetken ja sitä seuranneen, ne hän muistaa.

Alkaa sataa lunta. Hetkeä myöhemmin sade tihenee jättäen Aikatalon vaalean verhon taa. Andreas katsoo maahan, ja huomaa, että lumihiutaleet pomppaavat hieman ilmaan osuessaan maahan. Sade ei kuitenkaan ilmassa näytä rakeilta.

Hetken päästä ulkona täyden vatsan kanssa Andreas kävelee kohti ruttopuistoa käsi ojossa. Kädelle kertyvät valkeat pallerot ovat pienen pieniä nuoskalumesta muotoiltuja lumipalloja. Liian pehmeitä rakeiksi, liian pallomaisia lumihiutaleiksi. Kyseessä on siis pieni lumisota. Andreas koittaa hieman heitellä palloja takaisin, mutta häviää armottomasti.

Sinä päivänä Andreaksesta tuntuu, että Helsinki on upea kaupunki. Hän näkee kotikaupunkinsa matkailijan silmin.
Vanhan kirkon puistossa etenee hitaasti hääkulkue, jotkut kiirehtivät joukon edelle ikuistaaksen osan siitä hetkestä. Samassa palaa aurinko matkoiltaan.

Illallisen jälkeen vuorossa on teatteria. Vaikka Andreas ei oikein tiedä mitä mieltä olisi näytelmästä, herää taas tuo tunne, että Andreaksen pitäisi kirjoittaa. Paljon. Olla kelvollinen kirjailija sen sijaan, että olisi kelvoton nykyisellä alallaan.

Teatterin jälkeen vuorossa on jatkot hotellin baarissa ja hotellihuoneessa. Ne eivät onneksi kauaa kestä, ja pian Andreas on vihdoin matkalla kotiin nukkumaan. 80-luku -turistina on sangen väsyttävää, ja hänellä olisi vielä kosolti unia nähtävänä.

Kotimatkaa viihdyttää Israelista kotoisin oleva taksikuski, joka laulaa hepreaksi musiikin mukana.

Unilla näkemisen lahja

On sunnuntai.

Andreas on hereillä, mutta pitkän yöunen jälkeen silmät eivät tahdo aueta. Silmiä hieroen hän nousee istumaan, ja silmien avautuessa näkökentän täyttää olohuoneen ikkunasta näkyvä sininen ristilippu. Tämä hetki on varsin isänmaallinen, ja oikein mojova sattuma: sopiva tuulenvire heilauttaa lipun auki juuri sillä hetkellä kun Andreas saa silmänsä avattua.

Viisi kuukautta hän oli uinunut leikkisten kirjastojen ja ystävällisten avaruusolioiden unta. Unilla näkemisen lahja oli saapunut yllättäen ja ilman, että hän oli sitä tohtinut pyytää. Uusi työpaikka oli muuttanut unirytmiä niin, että herätyskellon soidessa unimaailmat katkesivat ja putosivat kaikkine yksityiskohtineen muistin lattialle. Monena syystalven aamuna metrossa Andreas yritti saada muistikuvia jonkinlaiseen järjestykseen yksityiskohtien määrää hämmästellen.

Öisin oli sattunut kaikenlaista: oli löytynyt järviä harjujen ja vuorten huipuilta, Richard Dean Anderson oli avannut portin maagiseen kaupunkivaltioon Helsingin ja Vantaan rajan viidakossa, Andreas oli ollut vähällä joutua kokoomusvaikuttajien kanssa safarille, veljenpoika kertoili kiihkolla lestadiolaisoopperasta V niinkuin v. Uhkaavat joutsenet olivat laiturille kiivettyään muuttuneet kilteiksi koirapennuiksi, joista yhdelle oli annettu nimeksi Info.

Isoisä oli harmissaan siitä, millaiseen ränsistyneeseen tilaansa hänen kotipaikkansa oli päästetty hänen edesmenonsa jälkeen, isoäiti oli surullinen ja pahoillaan siitä, ettei ollut ollut elossa samaan aikaan Andreaksen kanssa. Nivalan S-marketin pihalla autoa korjatessa oli pohdittu oliko viereisen Eka-marketin perustaja ollut nimeltään Esa K. Asikainen? Vieraassa kaupungissa, vanhassa kellotornissa Andreaksen noustessa portaita ylös hän oli yhtäkkisen selkeän hetken aikana tajunnut olevansa Charlie Chaplin.

Päivisin Andreaksen elämässä oli kuitenkin läsnä todellisuus: opinnot etenivät aiempaa hitaammin mutta kuitenkin vakaasti kohti kandidaatin arvonimeä, ensimmäisessä oman alan työpaikassa oli välillä turhankin jännittävää.

Andreas oli kuitenkin onnistunut kesällä asettamassaan tavoitteessa: loppuvuoden teemana oli kuin olikin ollut viihtyvyys. Lippu sen sijaan pysytteli loppusunnuntain ajan peloissaan lipputankoa vasten samalla kun harvinaisen oikean talven sää muuttui hiljalleen märäksi perustalveksi.

Tupakoi lapsi mereen

Bussissa 58B Aleksis Kiven kadun ja Ratapihantien risteyksessä, Andreas katsoi alas kirjaan, mutta näkikin oman takkinsa taskun, joka oli avoinna. Hän oli aina ajatellut, että kyseinen tasku oli ihanteellinen tasku tupakka-askille. Ja tästä hänelle muistui se, kuinka hän näki pari yötä sitten unta, jossa hän tupakoi. Tunne on hämmentävä, koska hän muistaa erittäin hyvin miltä unessa tuntui polttaa. Hengittää tupakan läpi. Todellisuudessa Andreas ei ole koskaan kokeillut.

Edellisenä iltana hän oli ollut katselemassa ilotulituksen suomenmestaruuskisoja Jätkäsaarenlaiturilla. Paikalla oli monia muitakin, muun muassa vaalea nainen kahden vaalean tyttärensä kanssa. Nuorempi oli kiinnostunut vedestä. Häntä tietenkin kiellettiin lähestymästä aitaamattoman kivilaiturin reunaa, ettei hän vain putoaisi mereen. Tämän jälkeen lapsi sanoi erikoisia asioita. “Äiti, tuolla on lapsi. Se on tuolla meressä. Vesi on mustaa. Äiti, jos joku putoaa tuonne, niin uppoaako sitten sinne alas?” Äitiä ei moiset puheet tuntuneet kiinnostavan, hän koitti kannustaa tyttäriään tarkkailemaan taivasta. Mereltä puhaltava tuuli oli jo melko kylmä. Se, että kesä alkoi jo olla ohi, oli valitettavan ilmiselvää.

Myöhemmin samassa kuussa Andreas järjesti kotibileet ja illan aikana osa vieraista poltti tupakkaa parvekkeella. Seuraavana päivänä siivotessaan hän löysi muutaman tupakkiaskin, joissa oli polttamattomia kappaleita. Ne lojuvat nyt ikkunalaudalla odottaen. Mitä ne pienissä mielissään odottelevat, sitä on vaikea sanoa. Ehkä ne odottavat päästäkseen luontoon vapaaksi. Tai, että joku tulisi ja veisi mukanaan. Niin kauas, niin kauas, kuin viedä vain voisi, sinne missä itkunsa pisaroisi ilon helminä.

Andreas suhtautuu näihin pieniin pötkylöihin jonkinlaisella lapsen kiehtomuksella. Ne ovat itse asiassa aika kauniita ja jämptejä esineitä – vähän samaan tapaan kuin vakuumipakatut kahvipaketit, nuo kevyet tiiliskivet. Tupakoita tekisi mieli laittaa riviin tai kasata niistä hirsikehikoita, kuin tulitikuista konsanaan. Andreas muistaa hyvin sen valon, joka lapsuudenkodin keittiössä oli, kun hänellä oli edessään sanomalehti, Erikeeper-puteli, ja monta tulitikkuaskia. Tätä miettiessään, tupakkaa kädessään, Andreas luulee jälleen muistavansa, miltä polttaminen tuntui.

Tulevilla viikoilla oli vielä muutamia kauniita ja lämpimiä päiviä ennen suuria sateita, ja sellaisina päivinä kirjoitustyönsä parissa Andreaksella alkoi soimaan päässä Lou Reed. Häntä mukaillen: “Oh it’s such a perfect day, I’m glad I spent it inside.”

Sitten suurilla sateilla, Andreas käveli illalla kädet taskussa ja hartiat korvissa siltaa pitkin. Hän nojasi kaiteeseen ja katsoi alas. Andreas alkoi ymmärtää sitä pientä vaaleaa tyttöä – valtavan suuren mustan virran katseleminen oli oudon kiehtovaa. Niin kiehtovaa, että Andreas oli läpimärkä, ennen kuin tajusi kiirehtiä kotiin juomaan teetä.