Tupakoi lapsi mereen

Bussissa 58B Aleksis Kiven kadun ja Ratapihantien risteyksessä, Andreas katsoi alas kirjaan, mutta näkikin oman takkinsa taskun, joka oli avoinna. Hän oli aina ajatellut, että kyseinen tasku oli ihanteellinen tasku tupakka-askille. Ja tästä hänelle muistui se, kuinka hän näki pari yötä sitten unta, jossa hän tupakoi. Tunne on hämmentävä, koska hän muistaa erittäin hyvin miltä unessa tuntui polttaa. Hengittää tupakan läpi. Todellisuudessa Andreas ei ole koskaan kokeillut.

Edellisenä iltana hän oli ollut katselemassa ilotulituksen suomenmestaruuskisoja Jätkäsaarenlaiturilla. Paikalla oli monia muitakin, muun muassa vaalea nainen kahden vaalean tyttärensä kanssa. Nuorempi oli kiinnostunut vedestä. Häntä tietenkin kiellettiin lähestymästä aitaamattoman kivilaiturin reunaa, ettei hän vain putoaisi mereen. Tämän jälkeen lapsi sanoi erikoisia asioita. “Äiti, tuolla on lapsi. Se on tuolla meressä. Vesi on mustaa. Äiti, jos joku putoaa tuonne, niin uppoaako sitten sinne alas?” Äitiä ei moiset puheet tuntuneet kiinnostavan, hän koitti kannustaa tyttäriään tarkkailemaan taivasta. Mereltä puhaltava tuuli oli jo melko kylmä. Se, että kesä alkoi jo olla ohi, oli valitettavan ilmiselvää.

Myöhemmin samassa kuussa Andreas järjesti kotibileet ja illan aikana osa vieraista poltti tupakkaa parvekkeella. Seuraavana päivänä siivotessaan hän löysi muutaman tupakkiaskin, joissa oli polttamattomia kappaleita. Ne lojuvat nyt ikkunalaudalla odottaen. Mitä ne pienissä mielissään odottelevat, sitä on vaikea sanoa. Ehkä ne odottavat päästäkseen luontoon vapaaksi. Tai, että joku tulisi ja veisi mukanaan. Niin kauas, niin kauas, kuin viedä vain voisi, sinne missä itkunsa pisaroisi ilon helminä.

Andreas suhtautuu näihin pieniin pötkylöihin jonkinlaisella lapsen kiehtomuksella. Ne ovat itse asiassa aika kauniita ja jämptejä esineitä – vähän samaan tapaan kuin vakuumipakatut kahvipaketit, nuo kevyet tiiliskivet. Tupakoita tekisi mieli laittaa riviin tai kasata niistä hirsikehikoita, kuin tulitikuista konsanaan. Andreas muistaa hyvin sen valon, joka lapsuudenkodin keittiössä oli, kun hänellä oli edessään sanomalehti, Erikeeper-puteli, ja monta tulitikkuaskia. Tätä miettiessään, tupakkaa kädessään, Andreas luulee jälleen muistavansa, miltä polttaminen tuntui.

Tulevilla viikoilla oli vielä muutamia kauniita ja lämpimiä päiviä ennen suuria sateita, ja sellaisina päivinä kirjoitustyönsä parissa Andreaksella alkoi soimaan päässä Lou Reed. Häntä mukaillen: “Oh it’s such a perfect day, I’m glad I spent it inside.”

Sitten suurilla sateilla, Andreas käveli illalla kädet taskussa ja hartiat korvissa siltaa pitkin. Hän nojasi kaiteeseen ja katsoi alas. Andreas alkoi ymmärtää sitä pientä vaaleaa tyttöä – valtavan suuren mustan virran katseleminen oli oudon kiehtovaa. Niin kiehtovaa, että Andreas oli läpimärkä, ennen kuin tajusi kiirehtiä kotiin juomaan teetä.

Cumulus

Andreas ei ole koskaan ollut myöhästelevää sorttia. Toisinaan kyllä lähteminen saattaa venyä, jos aikeena on tavata ystäviä tai muuta sellaista mikä ei ole aivan niin tarkkaa. Kouluunkaan ehtiminen ei Andreasta huolestuta, mutta jos työaika ei ole liukuva, työvuoro alkaa tiettyyn aikaan, niin silloin Andreas ei myöhästy. Ei koskaan.

Nykyisessä työpaikassa Andreas on nukkunut pommiin useita kertoja, aina välillä muistanut työvuoronsa väärin, ja muutenkin sekoillut jatkuvasti. Se, että olipa varsinaiset työtehtävät hallussa tai ei, Andreas on kuitenkin työpaikoissaan aina voinut luottaa siihen, että hän on hyvä työntekijä. Andreaksen yleisten työntekijäominaisuuksien piti olla hyvät. On luotettava, täsmällinen, rehellinen, ja sen sellaista.

Tänään Andreas heräsi 6:30. Seuraavaksi Andreas heräsi 7:41. Andreas nousee sängystä vihaisena, potkii lattialla lojuvia kalsareita niin että ne päätyvät sohvan alle. Hän pukee äkkiä päälleen ja juoksee metroasemalle. Metro on täynnä, ja Andreas voi pahoin. Hänen on nälkä, ja hänen kiukkunsa kumuloituu entisestään kun hän juoksee rullaportaita ylös ja kävelee nopeasti bussipysäkille, koska ei jaksa enää juosta. Hikisenä hän saapuu lopulta töihin, vartin verran myöhässä. Kiukkua kasvattaa vielä se, että kaikista päivistä juuri tämä oli se, jolloin olisi pitänyt tulla pyörällä töihin. Sää on hyvä, ja töiden jälkeen Andreas on menossa paikkaan, jonne pääsee kätevämmin pyörällä kuin bussilla. Ja Andreaksella on yhä nälkä, ja hän hämmästyttää työtovereitaan vastailemalla vihamielisesti heidän kysymyksiinsä.

Näin on kauniiseen aamuun alkanut hiljalleen tiivistyä pieniä kumpupilviä, valkeita hattaroita. Mutta nopeasti, vain yhden tunnin aikana nämä pilvet kasvavat ja muuttuvat nopeasti sataviksi ja ukkostaviksi, ne ovat alta tummia ja tasaisia, päältä vaaleita pilvimuureja, komeita cumulonimbus-pilviä.

Ja nehän ovat kivoja!

Valtatie 23

Eilen töissä Andreas luki eräästä bändistä. Hänen mielestään bändin syntyhistoria oli mainio. Alussa kaikki tarttuivat soittimeen, jota eivät olleet aikaisemmin soittaneet, ja bändin oli keikan jälkeen määrä hajota musiikillisiin erimielisyyksiin. Mutta erimielisyyksiä ei tullut.

Eräs Andreaksen kavereista perusti vastikään bändin. Andreaskin haluaisi oman bändin, ja hän on kokenut kateuden häivähdyksiä. Andreas nimittäin luopui tämän uuden bändin vuoksi viimeisestäkin otteestaan mahdolliseen bändijäsenyyteen: kitaran läsnäolosta kotonaan. Niin, ei Andreas oikeastaan luopunut kitaran feng shui -vaikutuksesta sisustuksessa, sillä hän ei edes oikein muista, milloin olisi viettänyt laatuaikaa aivan kahden tämän kanssa.

Mutta esteet eivät estä ensinkään ajattelemasta bändiasioita. Tärkeintä bändissä olisi sen nimi. Sen pitäisi ensikuulemalta kuulostaa aivan tavalliselta, mutta sitten valtavan nokkelalla tavalla se olisikin hämmentävä. Nimen ei tarvitsisi olla mieleenpainuva, sillä bändillä olisi joka tapauksessa oma pieni kuulijakuntansa, joka sitten vahingossa saattaisi kasvaa hieman isommaksi.

Konsertissa eilen illalla Andreas intoutui ajattelemaan vielä pidemmälle: idea ensimmäisestä kappaleesta alkoi muotoutua. Se kertoisi valtatiestä numero 23. Andreaksen mielestä se oli mahtava idea, mutta erityisesti häntä hykerrytti ajatus siitä, että live-esiintymisen taustavideona pyörisi illan ensimmäisen esiintyjän hengessä karttaotteita tien erilaisista jännittävistä vaiheista.

Tärkeää Valtatie 23 -kappaleessa kuin kaikissa muissakin Andreaksen bändin kappaleissa olisi sanoitukset. Valtatie 23:n sanoituksissa voitaisiin käsitellä vaikkapa sitä kuinka ihmiset ovat kaikki ohjelmointinsa perusteella toimivia koneita, ja kaikkien ihmisten perusfunktiot toimivat täsmälleen samalla tavalla. Kun kone on nälkäinen, sitä kiukuttaa. Kaikki mystisiin ja/tai kauniisiin sanankäänteisiin puettuna.

Samaan aikaan Andreaksen edessä olevalta lavalta kajahti pienen tauon jälkeen jälleen musiikkia, verhot aukesivat ja musiikin tahdissa liikkuivatkin nyt robotit. Musiikki tuli mukavasti nauhalta, esiintyjät olivat kadonneet. Ja Andreas alkaa pohtia, onko valtatie 23 kuitenkaan se oikea valinta. Voisihan ensimmäinen sinkkulohkaisu kertoa myös seututiestä 476.

Niin, tai yhdystiestä 8990.

Porsche

Andreas ajoi sateessa kotia kohti. Matka ei ollut puolessa välissäkään, kun yhtäkkiä Andreas tajusi ajaneensa unelmien Porschensa ohi. Tuolla samaisella hetkellä hänen korvissaan alkoi soimaan Abban Dancing Queen, ja hän oli ajaa sillan kaidetta vasten. Hänen täytyi pysähtyä.

Hän seisoi pyörä jalkainsa välissä, kiersi selkänsä ja käänsi päänsä pyyhkien pisarat naamaltaan ja katsoi kadulle, missä Porsche 914 odotti liikennevalojen muuttuvan saman väriseksi kanssaan. Andreas oli juuri vain parisen viikkoa sitten miettinyt, että mahtaisiko niitä olla lainkaan Suomessa. Valot vaihtuivat, ja pettyneenä vihreän sävyyn tuo irlanninvihreä 914 jatkoi matkaansa.

Kun kaupungilla näkee Ferrareita tai Porscheja, Andreas yleensä tyytyy vilkaisemaan niitä, joskus ehkä tuhahtaa ylemmyydentuntoisen tuhahduksen ja jatkaa matkaansa uhraamatta ainoatakaan ajatusta niille. Andreasta eivät urheiluautot kiinnosta. Hänen sydämensä sykkii tavallisille autoille, yleensä saksalaisille, toisinaan ranskalaisillekin. Mutta tähän 914 tekee poikkeuksen. Yhteistyössä Volkswagenin kanssa tehty, porrasperäinen ja kulmikas urheiluauto ei voi olla muuta kuin poikkeus.

Tuo sateinen kohtaaminen sillalla oli lähin todellinen kokemus 914:n kanssa. Tätä ennen yhteiset kokemukset olivat rajoittuneet internetin hakupalvelimen kuvahakuun ja jokusen vuoden takaiseen Need for Speed -peliin. Näitä miettiessään Andreaan tiedostamatta hänen vauhdin tarpeensa kasvoi voimakkaasti, sillä sade jatkoi edelleen kastelutoimenpiteitään ja idässä näkyvät pilvet lupailivat jopa tehokkaampaa sadetta.

914:n mentyä jo jonkin aikaa sitten Andreas havahtui kuulemaan tarpeitaan ja lähti jälleen liikkeelle. Andreas ei tarvitse urheiluautoa vauhtiin pääsemiseen.

Kaupunki sumussa

Lähtiessään töistä Andreas hämmästyi, kun Ruoholahtea ei näkynyt lainkaan. Aavemainen sumu oli peittänyt kaupungin, lähimmätkin rakennukset olivat vain juuri ja juuri siinä. Kaupunki oli irti kaikesta.

Jos seisoo liian lähellä reunakiveä, pysäkille pysähtyvän bussin sivupeili kulkee erittäin läheltä Andreaksen mittaisen bussiinaikojan päätä. Jos keskittyy sumun tarkkailuun, voi yhtäkkiä havahtua peili puolen sentin päässä nenästään.

Keskustassa sumu oli entistä paksumpaa ja alkoi muuttua tiheäksi tihkusateeksi. Bio Rexin neonvalomainos kolahteli vilkkumisen tahtiin Andreaksen odottaessa ystäväänsä. Päästyään sisään ystävän kanssa, tämä sanoi hänelle: “Kun näen sinut, tekee mieleni jäätelöä.” Andreas nautti kohteliaisuudesta, koska tiesi sen kuulostavan niin absurdilta kontekstistaan irrotettuna.

Keikan aikana Andreas katsoi, kuinka portailla tyttö aukoi suutaan kuin osaten kaikki sanat. Hieman alempana portailla myös mies aukoi suutaan samaan tapaan. Andreas tunsi miehen. Tämä asui hänen asunnossaan.

Tunteja myöhemmin ulkona sumu oli kadonnut. Kirkkaassa illassa tuli käveltyä bussipysäkille, ja Andreas katsoi tarkkaan lähestyvän bussin sivupeiliä. Ei osumaa. Bussimatkan jälkeen pysäkiltä kotia kohti kävellessä Andreas tarkkaavaisena poikana huomasi, ettei sumu ollutkaan kadonnut vaan muuttanut itään. Yhtäkkiä, kesken kaiken kävelyn ja keskustelun, tulvahti naamalle voimakas hajuaistiin vaikuttava ärsyke. Hiirenkorvat sumussa, tuoksu kuin tuore vasta.

Se miten hän tanssii

Andreas istui vessassa, korvalaput korvilla kun yhtäkkiä kappale vaihtui, ja Andreas muisti tytön. Tai tarkemmin ottaen hän muisti sen, miten tämä tanssi. Tanssiessaan tyttö oli leikkisimmillään, näytti siltä pieneltä tytöltä, joka hänen sisällään epäilemättä asusti. Hieman samaan tapaan, kuin jos Kolmen Ässän Salla alkaisi kesken salapoliittisen kävelynsä tanssia Saastamoisen kanssa. Niin, että sitä katsellessa alkaoso väkisinkin hymyillyttää, muttei lainkaan niin, että sitä tarvitsisi kenenkään hävetä tai hymyilystä nolostua. Tämä mielessään Andreas pesi kätensä hieman tanssahdellen ja miettien, että keitä mahtavat olla ne oudot sedät ulkomailta, joista kappale kertoo.

Myöhemmin illalla kotiin kävellessään Andreaan silmiin sattui tikkari männyn juurella. Sydämen muotoinen, punainen ja limainen karamelli, lävistettynä valkoisella tikulla. Se makasi yksin ja hyljättynä, mutta kuitenkin ehjänä, hiljalleen kevätsateissa sulaen ruskeanharmaalla nurmikolla, joka vielä odottaa vehreitä aikoja.

Tämän löydöksen pessimistisromanttinen luonne palautti tanssivan tytön Andreaksen mieleen. Mitähän sillekin neitoselle kuuluu? Viimeksi kun Andreas hänestä kuuli, hän huolehti kadunsiivoustöiden aiheuttamista pysäköintikielloista ja oli lähdössä matkalle Saksaan. Ehkä hän on tavannut outoja setiä ulkomailla, pelannut heidän kanssaan jätkänshakkia tai Afrikan tähteä ja palannut onnellisena kotiin. Ja lähtenyt monta kertaa ulos tanssimaan, ja aiheuttanut monta hymyilevää ilmettä.

Kesä

Päivän sää sisätiloista katsottuna: kesä, auringonpaistetta, vajaat parikymmentä celsius-astetta lämpimän puolella, leppeä tuulenvire. Lauttasaaren sillalla pyöräillessään Andreaksen suusta pääsi voimasanoja, kun eteenpäin oli vaikea päästä hyisen pohjoistuulen yrittäessä kaataa kumoon. Silti meri kimalteli kuin kesällä. Pyörä oli korjattu, alamäessä ei kuulunut ulinaa, Andreaskin sai levätä hetken ennen seuraavaa elämän ylämäkeä.

Illemmalla oli aika poistua konttorilta hyiseen lämpimän näköiseen kesäiltaan. Syksyiset lehdet olivat hakeneet turvaa Andreaksen polkupyörästä, mutta hän erotti brutaalisti mustan polkupyörän ruskeista lehdistä, ja lähti matkaan. Aurinko paistoi matalalta kuin kesällä konsanaan, Lapinlahdenkatu päättyi aurinkoon, Andreas pyöräili sokeana loppupätkän eikä väistänyt halkeamia. Niitä näkyi kuitenkin Pitkänsillan kaiteissa, ja sisällissota mielessään Andreas tuijotti juuri ja juuri Töölön yllä olevaa aurinkoa.

Kotipuiston rinteeseen oli kävelytiehen piirretty pinkillä liidulla ruutuhyppyruudukko, ruudut oli numeroitu neljäänkymmeneen asti. Pihalla naapurin pojat hyppivät hyppynarua, narun toinen pää oli kiinnitetty autotallin oveen. Lunta ei näkynyt missään.

Yläkertaan päästyään Andreas meni suoraan parvekkeelle, istahti parveketuoliin ja kuuli että naapurin pojat olivat sittenkin vaihtaneet jalkapalloon. Hetken aikaa hän harkitsi, että kävisi jääkaapista tölkkiin pakatun inkiväärioluen, sihauttaisi sen auki ja sanoisi miehekkäästi ahhhh, kuin olutta joisi ja ilta olisi kesäinen.

Kevät

Tänä aamuna Andreas käveli kevyessä sateessa bussipysäkille, ja yllätyksekseen huomasi ajattelevansa, että sade tuntui jotenkin kesäiseltä. Kevättä on selvästi ilmassa, päivät ovat alkaneet näyttää yhä kauniimmilta. 

Yöllä Andreas oli nähnyt unta, että hänen autonsa oli muuttunut kermanväriseksi Volvo Amazoniksi. Se oli upea näky pysäköitynä torin laidalle, ei yhtään ruostetäplää, ainakaan näkyvissä.  Hänen oma autonsa on kovin vaatimaton, 90-luvun taitteessa valmistettu ja maahantuotu. Juuri sen ikäinen, ettei se ole  vielä tyylikäs vanha auto, mutta ei todellakaan mikään uudenkarhea. Harvoin hän autoaan käyttää, se on ollut talven seisontavakuutuksessa Körfältin perheen autotallissa maalla.

Keväisestä ilmasta Andreaalle tuli sellainen olo, että pitäisi puuhailla hieman auton kanssa. Ainakin imuroida sisältä ja pyyhkiä pölyt. Pestä kumimatot ja ulkopuoli. Ehkä kiillottaa harmaantuneet muoviosat jälleen mustiksi. Auringonpaisteessa lämmennyt auton sisäilma tuoksuu pehmeästi muovilta, se on valtavan ihana tuoksu. Niin se olisi komeimmillaan, vaikkei ehkä Amazonille vertoja vetäisikään.

Kun auto olisi saatu kuosiin, olisi pienen koeajon aika. Ikkunat hieman raollaan huminan ja pienen ilmavirran vuoksi, mukavaa kesäajelumusiikkia kasettisoittimesta niin että se kuuluu huminasta huolimatta. Yksi käsi rennosti ratin yläosassa, toinen käsi vaihdekepillä, aurinkolasit silmillä. Pieni lenkki pölyisiä hiekkateitä vältellen. 

Tällaisista aatoksista Andreas havahtui Hakaniemen lähestyessä, ja huomasi, että bussin ulkopuolella sataa räntää. Ehkä kevätpuuhat saavat vielä odottaa. Mutta silti Andreaan alkoi tehdä mieli salmiakkia.

Et tarvitse nimeäsi kohokirjaimiin

“You don’t need your name in bright lights,” laulaa Jamiroquai Andreaksen korviin hänen istuessaan sohvalla hämmennyksen vallassa. Postissa on hetkeä aikaisemmin saapunut Andreaksen uusi pankkikortti. Se on ensimmäinen kortti, johon hänen oma nimensä on painettu hopeisin kohokirjaimin. Tässä hetkessä on jotain satumaista. Hän on jo pitkään mieltänyt itsensä jonkinasteiseksi aikuishenkilöksi, mutta silti aikuisuuden tunne valtaa mielen: nimenomaan aikuisilla on luottokortit, joissa on kohokirjaimia.

Vaikka aikuisuuden tunne tuntuu hyvältä, Andreas haluaa pysyä vielä nuorison jäsenenä — vailla ylenpalttista vastuuta, keskellä illuusiota, että elämä on yhtä hauskanpitoa. Aikuisena pitää murehtia toimeentulosta ja perheestä ja muusta tylsästä. Veroilmoituksia ja kohtuullista alkoholin käyttöä. Televisiolupamaksuja ja koiranruokaa.

Sitä paitsi Andreas huomasi myöhemmin, että Visa Electronilla maksettaessa oli helpompaa seurata rahatilannettaan. Pankkikorttiostokset tulevat viiveellä, jolloin ei voi olla varma paljonko rahaa todella on jäljellä. Siis oikeastaan oma nimi hopeisilla kohokirjaimilla kortissa on aivan yhtä tarpeeton kuin oma nimi kirkkaissa valotauluissakin. Tärkeintä lienee se, että on jokin nimi, jonka kokee omakseen. Jokin nimi, jonka voi kertoa muille, jotta he voivat tuntea sinut. Nimi lyijykynällä kirjoitettuna ruutupaperilla on tarpeeksi.

Värien ilta

Eräs Andreaksen suosikkipaikoista on pitkään ollut Lauttasaaren silta. Se on paikka, josta näkee avomerelle. Horisontti näkyy muutamien saarten välistä ja yläpuolella on valtavasti taivasta. Lisäksi ympäröivien rantojen rakennukset voi nähdä katutasoa korkeammalta ja ikään kuin mereltä käsin. Nykyisin hänestä on mukava seurata Jätkäsaarta, se on tyhjentynyt konteista, mutta nosturit ovat yhä jäljellä. Tänään Andreas kuitenkin ihaili eniten jäätä, sen harmautta ja harmaan suhdetta laskevan auringon väreihin.

Tämä ilta olikin Andreaksen mielestä värien ilta, jotenkin Nokian Ruoholahden toimistotalo näytti kauniin siniharmaalta tummemman sinistä taivasta vasten, ja metron oranssit penkit olivat oranssimpia kuin yleensä. Metrossa matkustavien ihmisten silmät olivat kaikki vaikuttavia, vihreät, ruskeat ja siniset kaikki loistivat niin, että Andreaksen teki mieli tuijottaa kaikkia suoraan silmiin. Häveliäisyydestä hän kuitenkin käytti suurimman osan ajasta tuijottaen tyhjään pimeään metrotunnelissa, vain välillä vilkuillen muita.